Tammikuun ensimmäisinä päivinä päättelin silmukat villatakista, jonka valmistuminen on ollut pitkä ja kivikkoinen tie. Takki on ensimmäinen itse kehräämästäni langasta kudottu. Villa (BFL-silkki) oli hiukan huopunutta, ja vaikka pyöritin sen karstamyllyn läpi (kahdesti!), ei sen kehrääminen ollut mukavaa. Silkin kiilto ja pehmeyskin oli hävinnyt huopumisen myötä. Olin villan hankkiessani ihan vihreä kehrääjänä, enkä yksinkertaisesti tajunnut, että villa oli huopunutta - tänä päivänä olisin tyynesti jättänyt kehräämättä mokoman tahman. Sinnillä kehräsin kuitenkin puolisen kiloa langaksi. Lanka odotti vuoroaan varastossa pitkään, koska en erityisemmin pitänyt siitä (koska sen kehrääminen oli niin tyhmää, arvasitte varmaan). Viime syksynä, etsiessäni jotain muuta lankavarastostani, törmäsin näihin kovan onnen lankoihin, ja päätin antaa niille mahdollisuuden. Malliksi valikoitui
Tea leaves cardigan.
No, ei mennyt ihan putkeen vieläkään. Takista oli tulossa ensin aivan liian iso, sitten liian iso ja vasta kolmannella yrittämällä jokseenkin sopivan kokoinen. Malli on ihan kiva, mutta en ottanut huomioon, että pääntie on aika avara ja tuppaa valumaan olkapäiltä. Tämän pikku seikan huomasin tietenkin vasta takin valmistuttua, ja taas joutui takkiparka muutamaksi viikoksi jäähylle. Yhtenä iltana sitten poimin silmukat kauluksen reunasta, ja kudoin pääntien entistä pienemmäksi. Vähän hassultahan tuo kaulus näyttää, mutta tuskinpa siihen kukaan kiinnittää erityistä huomiota, jos en itse sitä erikseen sormella osoita.
Olin jo sitä mieltä, että takki on aivan epäonnistunut ja joutaa kissalle patjaksi, mutta kummallista kyllä, nyt kun olen sitä muutaman päivän käyttänyt, niin on se kyllä oikeastaan aika kiva. Joten ihan hiljaa hihkun: Katsokaa, uusi villatakki! Itse kehräsin langatkin!
